Rakkain neuleeni

Onko sinulla jokin todella rakas neule, vaate tai asuste? Minun rakkain neuleeni on muisto vain, sillä oli tullut aika luopua siitä. Se oli - tai ne olivat - villasukat. Sain ne joululahjaksi mummoltani 18-vuotiaana. Minusta ne olivat maailman kauneimmat villasukat. Väriltään vaaleanharmaa-valkoiset, raidalliset. Käytin niitä enimmäkseen yösukkina, juuri vaalean värityksen takia.

Vuosien kuluessa neuloin niihin peräti kaksi kertaa uudet terät, tietysti samanlaiset, että tunnelma säilyisi. Pari vuotta sitten jouduin antamaan periksi todetessani, että jälleen pohjat olivat kuluneet kovin ohuiksi ja varretkin lötkistyneet ja vanuttuneet liikaa. Oli aika luopua. Haikeana heitin ne roskiin.

Nyt on tilaa uudelle rakkaalle neuleelle. Mahtaako se olla villatakki, sukat, lapaset vai pipo? Aika näyttää. Sekin on vielä arvoitus, mistä se neule tulee minulle. Onko se jokin omatekemä vai saanko lahjaksi jotain ihanaa?

Nyt juuri houkuttavin ajatus on päästä lankaostoksille. Päästä hiplaamaan niitä pehmoisia lankakeriä. Ihastella värien kirjoa hyllyssä. Kuvitella mitä kaikkea noista voisi tehdä. Ehkä jopa toisen linjasta poikkeavan asusteen. Yhden tein jo viime kuussa, nimittäin lyhyen virkatun "lukunutun". Linjasta poikkeaminen tarkoittaa, että saatan innostua muustakin, kuin niistä rakkaista villasukista ja lapasista. Silloin tällöin venytän repertuaariani tekemällä jotain uutta. Ehkä tästä uudesta luomuksesta tulee saajalleen se "rakkain neule".

Keskeneräisten neuleiden taikalaatikko

Se löytyi jälleen, keskeneräisten neuleiden taikalaatikko. Taianomaisen siitä tekee se, että laatikosta löytyvät neuleet saattavat välillä pelastaa nopean lahjan tarpeen. Joskus työ on jäänyt vain vähän kesken, esimerkiksi puolitoista lapasta tai toinen vauvan tossu. Joskus taas työ on niin epämääräinen, etten löytäessäni enää tiedä mitä siitä oli tulossa. Taikaa siinäkin, sillä aloitetusta työstä voi tulla ihan jotain uutta ja ihmeellistä tai saan kaipaamaani lankaa toiseen työhön.

Miksi sitten työ jää kesken? Jokaista neuletta tai virkkaustyötä aloittaessani minulla on selvä visio ja suunnitelma itse työstä ja yleensä myös saajasta. Työn edetessä visio saattaa hälvetä, sammua kokonaankin. Työ ei enää vedä puoleensa, jatkaminen ei suju. Ajatukset työstävät toista visiota. Välillä jatkan ensimmäisen työn kanssa silkkaa sitkeyttäni, luovuttaminen kun ei tunnu hyväksyttävältä. Toisinaan uusi visio on niin voimakas, että se vie mennessään. Vanhalle ei jää tilaa.

Tällä kertaa laatikosta löytyi kahdet keskeneräiset vauvan tossut, nuken haalari, yksi lapanen, aloitettu pipo ja paidan helma. Ja neliö, josta luulen, että siitä oli tulossa vauvan peitto. Lapanen saattaa hyvinkin saada pian kaverin ja päätyä jonkun käteen jo tänä talvena, sen verran ajatus kutkutti.

Keräsin muut aloitetut työt yhteen nippuun ja mietiskelin, josko jokin toinenkin saisi kunnian valmistua lähitulevaisuudessa. Kun mikään muu lapasta lukuunottamatta ei alkanut puhutella minua, palautin ne takaisin laatikkoon. Jonain päivänä, kun kaipaan neulomisen tuomaa mukavaa rytmiä ja rentoutta, saatan turvautua jälleen tähän ihmeelliseen laatikkoon. Se on kuin olisi rahaa pankissa odottamassa käyttöä: avaan vain laatikon, ja sieltä löytyy valmis suunnitelma ja langat. Sillä hetkellä ei tarvitse lähteä kauppaan tai potea luomisen tuskaa uuden, syntymättömän työn edessä.