Rakkain neuleeni

Onko sinulla jokin todella rakas neule, vaate tai asuste? Minun rakkain neuleeni on muisto vain, sillä oli tullut aika luopua siitä. Se oli - tai ne olivat - villasukat. Sain ne joululahjaksi mummoltani 18-vuotiaana. Minusta ne olivat maailman kauneimmat villasukat. Väriltään vaaleanharmaa-valkoiset, raidalliset. Käytin niitä enimmäkseen yösukkina, juuri vaalean värityksen takia.

Vuosien kuluessa neuloin niihin peräti kaksi kertaa uudet terät, tietysti samanlaiset, että tunnelma säilyisi. Pari vuotta sitten jouduin antamaan periksi todetessani, että jälleen pohjat olivat kuluneet kovin ohuiksi ja varretkin lötkistyneet ja vanuttuneet liikaa. Oli aika luopua. Haikeana heitin ne roskiin.

Nyt on tilaa uudelle rakkaalle neuleelle. Mahtaako se olla villatakki, sukat, lapaset vai pipo? Aika näyttää. Sekin on vielä arvoitus, mistä se neule tulee minulle. Onko se jokin omatekemä vai saanko lahjaksi jotain ihanaa?

Nyt juuri houkuttavin ajatus on päästä lankaostoksille. Päästä hiplaamaan niitä pehmoisia lankakeriä. Ihastella värien kirjoa hyllyssä. Kuvitella mitä kaikkea noista voisi tehdä. Ehkä jopa toisen linjasta poikkeavan asusteen. Yhden tein jo viime kuussa, nimittäin lyhyen virkatun "lukunutun". Linjasta poikkeaminen tarkoittaa, että saatan innostua muustakin, kuin niistä rakkaista villasukista ja lapasista. Silloin tällöin venytän repertuaariani tekemällä jotain uutta. Ehkä tästä uudesta luomuksesta tulee saajalleen se "rakkain neule".

Keskeneräisten neuleiden taikalaatikko

Se löytyi jälleen, keskeneräisten neuleiden taikalaatikko. Taianomaisen siitä tekee se, että laatikosta löytyvät neuleet saattavat välillä pelastaa nopean lahjan tarpeen. Joskus työ on jäänyt vain vähän kesken, esimerkiksi puolitoista lapasta tai toinen vauvan tossu. Joskus taas työ on niin epämääräinen, etten löytäessäni enää tiedä mitä siitä oli tulossa. Taikaa siinäkin, sillä aloitetusta työstä voi tulla ihan jotain uutta ja ihmeellistä tai saan kaipaamaani lankaa toiseen työhön.

Miksi sitten työ jää kesken? Jokaista neuletta tai virkkaustyötä aloittaessani minulla on selvä visio ja suunnitelma itse työstä ja yleensä myös saajasta. Työn edetessä visio saattaa hälvetä, sammua kokonaankin. Työ ei enää vedä puoleensa, jatkaminen ei suju. Ajatukset työstävät toista visiota. Välillä jatkan ensimmäisen työn kanssa silkkaa sitkeyttäni, luovuttaminen kun ei tunnu hyväksyttävältä. Toisinaan uusi visio on niin voimakas, että se vie mennessään. Vanhalle ei jää tilaa.

Tällä kertaa laatikosta löytyi kahdet keskeneräiset vauvan tossut, nuken haalari, yksi lapanen, aloitettu pipo ja paidan helma. Ja neliö, josta luulen, että siitä oli tulossa vauvan peitto. Lapanen saattaa hyvinkin saada pian kaverin ja päätyä jonkun käteen jo tänä talvena, sen verran ajatus kutkutti.

Keräsin muut aloitetut työt yhteen nippuun ja mietiskelin, josko jokin toinenkin saisi kunnian valmistua lähitulevaisuudessa. Kun mikään muu lapasta lukuunottamatta ei alkanut puhutella minua, palautin ne takaisin laatikkoon. Jonain päivänä, kun kaipaan neulomisen tuomaa mukavaa rytmiä ja rentoutta, saatan turvautua jälleen tähän ihmeelliseen laatikkoon. Se on kuin olisi rahaa pankissa odottamassa käyttöä: avaan vain laatikon, ja sieltä löytyy valmis suunnitelma ja langat. Sillä hetkellä ei tarvitse lähteä kauppaan tai potea luomisen tuskaa uuden, syntymättömän työn edessä.

Joulun taika

"Lunta tulvillaan on raikas talvisää..." Se alkoi sittenkin, nimittäin talvi. Luntakin tuli sen verran, että maisema on valoisa ja kaunis.

Kävin läpi lankavarastoani ja ajattelin joka jouluista listaani henkilöistä, jotka tulevat saamaan pehmoisen ja lämmittävän paketin minulta. Lähimmille ihmisille neulon joka tapauksessa. Lisäksi on vaihteleva määrä tärkeiksi kokemiani henkilöitä, joita haluan muistaa tänä jouluna.

Ajattelen itseäni sukulaislasten "sukkamummona". Olen päättänyt neuloa tietylle joukolle lapsia joka jouluksi sukat tai lapaset - vähän tarpeen mukaan. Joulun taika on siinä, että saan paketoida ennen joulua monta pehmeää pakettia ja nähdä joulun jälkeen, kuinka tekemäni vaatteet ovat käytössä.

Oma mummoni neuloi minulle kaiken tarpeellisen ollessani lapsi. Sain villahousut, villatakit, sukat, lapaset, kaulaliinat ja pipot. Lapsena en ehkä osannut arvostaa sitä riittävästi. Aikuisena olen lukemattomat kerrat ajatellut mummoani lämmöllä ja kiitollisena. Viimeisimmät hänen neulomansa vaatteet kun ovat säilyneet näihin päiviin asti, omille jo aikuisille lapsilleni. Ihmeellisesti näille villavaatteille on löytynyt käyttöä vuosien jälkeen. Välillä ne ovat olleet varastossa pitkiä aikoja, kun muoti on muuttunut ja värimaailma sen myötä. Sitten tulee aika, kun ilma kylmenee ja kaulaliinoja aletaan taas kaivata. Laatikko otetaan esiin ja etsitään niitä lämpöisiä asusteita. Jälleen on muoti muuttunut, ja nyt nämä "historialliset" asusteet ovat mitä suurinta huutoa nuorten pukeutumisessa.

Perinteen ja rakkauden vuoksi neulon omalle lapsenlapselleni niin paljon kuin suinkin kykenen. Samaan en pysty, kuin oma mummoni aikanaan, sillä aikaani ja neulomuksiani on jakamassa useampi lapsi lähipiirissä. Parhaani kuitenkin olen päättänyt tehdä. Ehkä lapsenlapsenikin muistaa minua sitten aikuisena lämmöllä ja kiitollisena pukiessaan pehmoiset villasukat jalkaansa.

Lähimmäisenrakkautta

Neulominen on minulle rakkauden osoitus lähimmäistäni kohtaan. Perheelle neulon ilman muuta, rakkaudesta ja halusta pitää heidät lämpimänä. Vieraammalle neulominen kumpuaa kiitollisuudesta. Hän on tuonut elämääni jotain niin hienoa, että haluan kiittää häntä lämpimillä sukilla. Sukat lämmittävät pitkään saamisen jälkeenkin. Kiitollisuus on usein niin pakahduttavaa, että tunnen voimakasta tarvetta tarttua puikkoihin ja päästä neulomaan.

Mieleni vaeltaa lankalaatikoille ja mietin, mikä olisi oikea väri valitsemalleni ihmiselle. Vai onko hän valinnutkin minut tullessaan elämääni tavalla tai toisella? Hyväilen lankakeriä, iloitsen alkavasta työstä. Värit alkavat puhua minulle: tämä pääväriksi, tuo, tuo ja tuo raidoiksi - tai ehkä sittenkin tuo ja tuo... Entä jos vaihtaisinkin järjestystä - no nyt näyttää hyvälle!

Lankahamsterin onni kukoistaa, kun laatikoista löytyy suoraan sopivia lankoja ja riittävästi. Onni on väreissä, suunnittelussa, luomisessa. Minä osaan!

Ajattelen kaikkia jo suunniteltuja neuleprojektejani ja mietin: hullu minä! Miten kuvittelen ehtiväni ja jaksavani vielä tämänkin niiden muiden tärkeiden projektieni lisäksi?

Aika ja energia. Merkillistä. Toisinaan työ valmistuu parissa, kolmessa päivässä. Joskus jää päiviä väliin ilman neulomista silkasta ajan puutteesta. Toisinaan joudun kiertämään puikkoja kaukaa kipujen takia. Ranteisiin koskee, sormia pakottaa ja kyynerpäihin pistää. Silloin tuntuu, että osa kivusta onkin ajatuksissani: vieroitusoireita, kun en voi neuloa.

Kun jälleen tartun puikkoihin, kipuilevat sormeni nikottelevat, ihmettelevät, että joko taas. Hetken neulottuani huomaan kipujen katoavan, silmukka silmukalta, puikko puikolta. Mieleni kirkastuu ilosta: minä voin.

Työ valmistuu aikanaan. Ihailen ihmetellen luomiani silmukoita, neulottua pintaa, nurjaa ja oikeaa sopivassa suhteessa. Silitän työtäni tunnustellen materiaalia, pehmeää ja lämmintä. Ajattelen ihmistä, jolle tämä työ luotiin. Ajattelen, kuinka valmis työ lämmittää kantajaansa. Olen kiitollinen. Yksi luomisprosessi on saatettu päätökseen. Kohta on uuden aika, kohta.